Suomen maaperä on yleisesti ottaen hapanta, mistä syystä palamaton luu maatuu täällä keskimäärin noin tuhannessa vuodessa (Taavitsainen 1997). Maatuminen voi kuitenkin olla hitaampaa tai nopeampaa maaperän paikallisista ominaisuuksista johtuen. Tursiannotkossa maaperän pH-arvo on hieman korkeampi kuin muualla, mikä lienee osaltaan vaikuttanut siihen, että palamattomat luut ja niistä tehdyt esineet ovat säilyneet paikalla hyvin (Raninen 2013: 14).
Poltettaessa luiden sisältämä vesi ja orgaaninen aines häviää, ja samalla luiden mineraaleissa tapahtuu kemiallisia muutoksia. Palaminen hävittää luusta myös eloperäisen aineksen, joka houkuttelisi hajottavia mikro-organismeja. Näistä syistä johtuen palanut luu säilyy tavallisesti palamatonta paremmin myös happamassa maaperässä. (Lahti 2004: 30; Mays 2002; Moilanen 2014; 2015)
Palaneet luut ovat pääosin peräisin ravinnoksi käytetyistä eläimistä. Luuanalyyseissä myös palaneiden luiden kappaleista voidaan tunnistaa, mistä eläimistä ne ovat peräisin. Palaneiden luiden tutkimus voi siten kertoa muun muassa siitä, mitä eläimiä Tursiannotkossa on syöty tuhat vuotta sitten.
Tuleen päätyneet luut halkeilevat ja rikkoutuvat helposti pienemmiksi paloiksi.
Palanutta luuta
Teksti ja kuvat: Ulla Moilanen/Pirkanmaan maakuntamuseo
Lähteet:
Lahti, E. 2004. Murusia pöydällä: Palanut ihmisluu osteologisen tutkimuksen kohteena. Arkeologipäivät 2003: 27-34.
Mays, Simon 2002. The Archaeology of Human Bones. Routledge, London.
Moilanen, Ulla 2014: Kuinka kauan luut säilyvät maassa ennen kuin maatuvat? Kalmistopiiri 16.8.2014.
Moilanen, Ulla 2015: Mikä säilyttää luita maaperässä? Kalmistopiiri 22.1.2015
Raninen, Sami 2013: Arkeologinen kaivaus Pirkkalan Tursiannotkon rautakautisella asuinpaikalla. Pirkan maan alta 13: 6–17.
Taavitsainen, Jussi-Pekka 1997: Suomen esihistorialliset palamattomat luuaineistot. Vuorinen, H.S. & Vala, U. (toim.) Vanhojen luiden kertomaa: 52-61 Helsinki University Press, Helsinki.
