Monet arkeologiset löydöt ovat saaneet olla koskemattomina maassa tai vedessä pitkiä aikoja. Joutuessaan kosketuksiin ilman sisältämän hapen kanssa, tietynlaisten esineiden tuhoutuminen vauhdittuu. Savesta tai kivestä valmistetut esineet ovat Suomen maaperässä hyvin säilyviä. Esimerkiksi kivikirves ei välttämättä ole menettänyt vuosituhansien aikana mitään niistä ominaisuuksista, joita esineessä on ollut uutena. Toiset materiaalit vaativat kuitenkin nopeaa toimintaa heti maasta nostamisen jälkeen. Metalleja ja orgaanista ainesta sisältävät löydöt ovat sellaisia, että niistä saatava informaatio saatetaan menettää hetkessä, jollei löytöä käsitellä ja säilytetä oikein. Mikäli kyseessä on äärimmäisen huonokuntoinen tai hauras, tieteelle arvokas löytö, sitä ei voida nostaa maasta sellaisenaan, vaan esine ja ympäröivä maa-aines täytyy ensin tukea. Tukemisen jälkeen esine irrotetaan varovasti maapaakun kanssa ja esiin kaivamista jatketaan vasta laboratorio-olosuhteissa.
Tavallisesti kaivauksilta lähetetään konservointiin raudasta, pronssista ja luusta valmistettuja esineitä. Joskus myös lasi ja keramiikka saattavat tarvita konservointia. Rautakautisilla ja historiallisen ajan kaivauspaikoilla konservointiin varaudutaan jo tutkimuksen suunnitteluvaiheessa. Kivikautisella paikalla konservointia tarvitaan harvoin. Vedenalaisilta kohteilta konservointiin päätyy merkittävä osa löydöistä, sillä kostea ympäristö ja etenkin suolainen vesi vaikuttavat esineen rakenteeseen huomattavasti.
Tursiannotkon nettisivullakin esitelty avain näyttää konservoinnin jälkeen hieman erilaiselta. Kuvat: Ulla Moilanen (ei mittakaavassa).
Konservoinnin suorittavat siihen erikoistuneet toimijat. Arkeologisia löytöjä käsittelevät esinekonservaattorit. Löydön materiaali, tutkimuskohteen luonne (esimerkiksi maaperän tai vesistön ominaisuudet), löydön oletettu ikä sekä konservoinnin toivottu lopputulos vaikuttavat siihen, mitä toimenpiteitä löydölle pyritään tekemään. Arkeologisten löytöjen konservoinnin tarkoitus ei ole palauttaa esinettä sen näköiseksi kuin se oli uutena, vaan turvata esineen säilyminen mahdollisimman pitkään. Aina hajoamis- tai vaurioitumisprosessia ei voida kokonaan estää, mutta sitä pystytään hidastamaan riittävästi.
Pirkkalan Tursiannotkon yleisö- ja koululaiskaivauksilta 2017 toimitettiin konservointiin yhteensä 35 löytöä, joista suurin osa oli kupariseoksesta tai raudasta valmistettuja esineitä. Lisäksi konservoitiin yksi luuesine ja yksi raha. Etenkin rautaesineiden ulkonäkö muuttui konservoinnissa huomattavasti siitä, miltä ne näyttivät löydettäessä. Joistakin esineistä paljastui ominaisuuksia, joita ei paksun korroosiokerroksen alta vielä pystynyt erottamaan.
Ruosteen peittämänä esine vaikutti aluksi lähinnä umpiruostuneelta kääntöveitseltä, mutta konservoinnissa paljastui suurikokoinen kääntölukon avain. Kuvat: Konservointipalvelu Löytö Oy, muokkaus: Ulla Moilanen (ei mittakaavassa).
Tämä rautamöykky sisälsi pienikokoisen kärjen. Kuvat: Konservointipalvelu Löytö Oy, muokkaus: Ulla Moilanen (ei mittakaavassa).
Veitsen terää muistuttanut ruosteinen esine on pikemminkin veitsen kahvaosa. Kuvat: Konservointipalvelu Löytö Oy, muokkaus: Ulla Moilanen (ei mittakaavassa).
Pronssinen hela ennen ja jälkeen konservoinnin. Konservoinnissa tuli esiin helan pinnassa olevaa koristelua.
Teksti: Ninni Närväinen/Pirkanmaan maakuntamuseo
Lähteet:
E.C.C.O. 2004: Euroopan konservaattorien organisaation ammatillinen ohjeisto.
ICON 2009: A brief guide to the principles of archaeological conservation. The institute of conservation, Archaeology group.
Konservointipalvelu Löytö Oy 2018: Konservointiraportti Pirkkala Tursiannotko 2017.
Rodgers, B. A. 2004: The Archaeologist’s Manual for Conservation. A Guide to Non-Toxic, Minimal Intervention Artifact Stablization. New York.
Tomanterä, L. 2008: Maasta museoon – Arkeologisten materiaalien vaurioituminen maaperässä ja käsittely kentällä. Suomen kansallismuseon konservointilaitos.
